Mulla on ollu tosi vaikeeta kirjottaa, koska mun elämä ei oo omalta kohalta kunnossa. Vaikka kavereiden kans meneekin hieman paremmin, ei se tarkota et mä jaksaisin hymyillä. Hymyileminen just nyt on vaikeeta. Oon liian väsyny ja rikki, etten jaksais millään. Vaikka välillä vähän hymyilisinkin, se voi tulla suoraan sydämmestä tai sitte se toimii laastarina mun pahalle ololle.
Olin just selvittelemässä vähän mun päätä. Kävin kävellen rannassa. ja rapiksella. Rannalla jäin istumaan kauaks aikaa siihen vanhalle saunan paikalle. Jo siinä mun oli tosi vaikee kattoo ylöspäin. Maahan on helpompi katsoa, ylös katsomiseen tarvitaan aito ja oikea syy. Mutta sitä mulla ei ole. Mulla ei just nyt oo pitkäaikasta ja tarpeeks aitoo syytä hymyillä, tai katsoa ylös, vaikka oon kuitenki huomannu ilokseni, et kesään ei oo kauaa, loma alkaa 2 kk päästä jne.
Löysin rannalta yhen kiven päältä lasinsirun. Päätin sitte ottaa sen mun taskuun. Pidin sitä koko ajan rannalta rapikselle ja kotiin kädessä. Käytin sitä jonkun näkösenä vertauskuvana, ja mulla ne ainakin toimii jotenkin. Et siitä otsikko. Sain siitä paljon ajatuksia, siis lasinsirusta.
On sitte niitä ihmisiä jotka aidosti saa mut iloseks ja hymyilemään oikeesti. Mut ei niitä oo koko ajan täs mun luona auttamassa, ja siks yritän selviytyy ite. Koska sitä taitoo tarvitaan paljon. En olis täs ilman mun lupauksia ja päätöksiä. Suurin niistä on varmaan, että en tullu tänne luovuttamaan.
....
Yritän nyt oikeesti jaksaa ja kestää nää "haavat" mun iässä. Sitä odotellessa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti